Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

Kim Edwards oli minulle monen muun kirjailijan ohella uusi tuttavuus ja kiinnostavan aiheen takia valitsin Muisto tyttärestäni-kirjan luettavaksi. Tämän blogin lyhyen historian aikana olen lukenut monta hyvää kirjaa. Tämä kirja ei kuitenkaan kuulu niiden kirjojen joukkoon.

Kirjan tapahtumat alkavat vuonna 1964, kun lääkäri David Henry auttaa vaimoaan Norahia synnytyksessä. Synnytyksessä on mukana myös sairaanhoitaja Caroline Gill. Kaikkien yllätykseksi vauvoja onkin kaksi, poika ja tyttö. Poika, Paul on terve, mutta tytöllä Phoebella on Downin syndrooma. Davidilla on itsellään ollut sydänsairas sisko, jonka kuolema saa Davidin uskomaan, ettei tyttö kuitenkaan selviä. Hän haluaa säästää vaimoaan murheelta ja pyytää Carolinea viemään tytön vammaisten lasten hoitokotiin. Caroline ei kuitenkaan pysty jättämään lasta siihen kamalaan paikkaan vaan päättää kasvattaa Phoben omana tyttärenään. Vaimolleen David valehtelee tytön kuolleen synnytyksessä. Tästä päätöksestä syntyy muuri heidän välilleen. Norah haluaa järjestää tyttärelleen muistotilaisuuden ja totuuden kertominen käy aina vain vaikeammaksi. Vuosien vieriessä Norah suree yhä tytärtään varsinkin, kun David ei halua lisää lapsia. Murrosikäinen Paul janoaa isänsä kunnioitusta, kun Paulin toivoma musiikkiura ei vastaa isän asettamia toiveita pojan tulevaisuudesta. Davidin ja Norahin avioliitto ajautuu ongelmiin jo kun Paul on pieni. David uppoutuu valokuvausharrastukseensa pystyäkseen elämään valheensa kanssa, kun taas Norah uppoutuu uuteen työhönsä matkatoimistossa. Kirjassa edetään molempien kaksosten ja vanhempien elämää seuraten. Tapahtumat ovat hyvin arkisia. Vaikeuksia perheen sisällä on ihan riittämiin.

Kirjan aihe on hyvä ja kiinnostava, mutta en ymmärrrä tämän kirjan saamia kehuja. Minua tämä ei missään määrin lumonnut. Päinvastoin pitkästyin monessa kohtaa ja odotin saavani tämän loppuun, että pääsen lukemaan jotain parempaa. Kirjaa olisi voinut tiivistää. Olen yleensä huono arvaamaan loppuratkaisuja, mutta tässä arvasin sen, joka oli mielestäni valju. Oleellinen käännekin osui mielestäni outoon kohtaan. Tämä tuntui jotenkin raskaalta lukea ja siinä menikin paljon enemmän aikaa kuin toivoin. Lukeminen tuntui tahmealta.  En erityisemmin pitänyt kirjan henkilöistä. Kaikki etääntyivät tosistaan enemmän tai vähemmän ja olisin toivonut muurin olevan paremmin murrettavissa.