Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Haudankaivajan tytär on Rebecca Schwartin kasvutarina aina 1930-luvulta 1990-luvun loppupuolelle. Rebecca syntyy laivassa, joka kuljettaa ihmisiä natseja pakoon Amerikkaan. Perheen isä, Jacob Schwart saa töitä haudankaivajana ja perhe asettuu hautausmaan kylmään mökkimurjuun asumaan. Lapsuus on rankka, koska isä on katkeroitunut ja väkivaltainen ja veljetkin karkaavat tilaisuuden tullen. Isän tehtyä traagisen ratkaisunsa Rebeccasta tulee orpo, ja hän alkaa rakentaa omaa identiteettiään. Hän haluaa olla jotain muuta kuin hulluksi leimatun haudankaivajan tytär.

17-vuotiaana Rebecca siivoaa pimeästi hotellihuoneita ja rakastuu panimoalalla työskentelevään Niles Tignoriin. Monet varoittelevat Rebeccaa miehestä, joka on huomattavasti vanhempi ja kokenut naistenmies. Rebeccasta tulee nuori vaimo ja äiti. Niley-poika on äidilleen tärkein maailmassa ja he ovatkin paljon kaksistaan, kun Niles on milloin missäkin. Avioliitto on kuitenkin onneton ja hyvin väkivaltainen. Rebeccalle jää pysyvä vaurio kuuloon ja mustasukkaisuuttaan Niles heittää poikansa seinään. Silloin Rebecca saa tarpeekseen, ottaa miehensä auton ja pakenee poikansa kanssa.

Rebecca ja Niley viettävät levotonta elämää ja ovat koko ajan liikkeessä peläten kiinni jäämistä. He hankkivat uuden elämän ja uudet henkilöllisyydet. Rebeccasta tulee Hazel Jones, ja Nileystä Zacharias Jones. Vaikka pelko on koko ajan läsnä, Zacharias saa lohtua musiikista ja hänestä tuleekin taitava pianisti. Hazel löytää uuden rakkauden ja pikku hiljaa elämä tasoittuu. Aika onneksi vie uhkaa kauemmas.

Olen tätä ennen lukenut Oatesin Blondin. Pidin tästä kyllä enemmän, vaikka olin kuvitellut etukäteen jotain hieman erilaista. Ajattelin, että kirja liittyisi enemmän toiseen maailmansotaan. Mielestäni tätäkin olisi voinut hieman tiivistää, mutta toisaalta vahva kerronta on kirjailijalle hyvä ansio. Olympialaiset vaikuttivat siihen, että tämän lukeminen kesti kauemmin kuin kuvittelin. Haudankaivajan tytär ei ole vuoden paras kirja, mutta vahvistaa sen, että jossain vaiheessa luen ainakin Oatesin uusimman kirjan.