Linnuntietä oli minulla aiemminkin lainattuna (varmaan heinäkuussa), mutta en enää muista mikä uutuus meni edelle enkä sitten jaksanutkaan siihen tarttua. Onneksi lainasin sen uudestaan viime kirjastoreissulla.
Ollessani kirjan lopussa mietin jo valmiiksi mitä kirjoittaisin. Se tuntui vaikealta. Mielestäni Linnuntietä on toisaalta kasvutarina ja toisaalta murhamysteeri. Sen tapahtumat sijoittuvat Kanadaan 1960-luvulla. McCarthyn perheeseen kuuluu isä Jack, äiti Mimi sekä lapset Mike ja Madeleine. He asuvat ilmavoimien työntekijöiden alueella nimeltään Centralia. Elämä näyttää ensin kultaiselta, mutta idyllisen kuoren alta paljastuu paljon muutakin. Jokaisella on salaisuutensa. Kirjan loppupuolella päähenkilö Madeleine on aikuinen ja koettu lapsuus heijastuu aikuisuuteen.
Kirjassa on noin 850 sivua, mutta se ei juurikaan tunnu lukiessa paksulta, koska tarina on pääosin vetävästi kirjoitettu. Ainoastaan Madeleinen aikuisuudessa on hetkiä, joista lukeminen ei minua suuremmin innostanut. Ne kuitenkin avaavat tarinaa hyvin. Erilaisia henkilöhahmoja on paljon, mutta ei liikaa, ja he ovat persoonallisia. Ajankuvaajana kirja on avartava. 1960-luvulla avaruuteen pääsystä kilpailtiin, televisiota ei katsottu aurinkoisella säällä eikä sitä läheskään kaikilla ollut, nykykatukuvasta hävinneet puhelinkopit ovat vielä voimissaan, ja mikäli eroat valtavirrasta tavalla tai toisella sinulla ei ole täyttä ihmisarvoa. Vammaiset ovat vajaita ja lesbot sairaita. Onneksi kehitystä on tapahtunut.
Tuntuu, että Linnuntietä on nyt saanut ansaitsemaansa huomiota blogeissa. Olin lukenut tätä noin parisataa sivua, kun huomasin ainakin Kirsin kirjoittaneen tästä. Enempää en hänen kirjoitukseensa halunnut kesken lukemisen paneutua, mutta siitä olen samaa mieltä, että Linnuntietä kannattaa lukea. Ainakin Liisan blogissa on linkkejä muihin blogeihin.
****½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti