Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Tiikeriäidin taistelulaulun valitsin luettavaksi kiinnostavan aiheen ja takakannen perusteella. Takakannessa oleva pelkkä luettelo asioista, joita kiinailainen kasvatus ei hyväksy sai mielenkiinnon heräämään. Tämä oli minulla lainassa jo 2011, mutta jotkut muut kirjat houkuttivat silloin enemmän enkä ehtinyt tätä lukea, vaikka onkin ohut kirja nopeaa luettavaa.

Amy Chua kertoo kirjassa omien kokemustensa kautta kuinka kasvatti kaksi tytärtään Sophian ja Louisan (Lulu) kiinalaiskasvatuksen mukaisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa ankaria ponnisteluja kohti kunnianhimoisia päämääriä, jotka Amy asettaa kysymättä tyttäriensä mielipidettä ikinä koskaan mistään. Äiti päättää tyttäriensä puolesta soitettavat instrumentit ( piano ja viulu), koska harrastusten pitää olla tarpeeksi vaativia ja kehittäviä. Harrastuksen pitää olla sellainen, jossa menestystä voidaan mitata, esimerkiksi palkinnoilla tai mitalleilla. Amy ei ymmärrä miksi lasten pitäisi käydä ystäviensä luona leikkimässä vaan pitää sitä turhuutena, joka vähentää päivittäisen soittoharjoittelun aikaa. Soittaminen vaikuttaakin paljon perheen arkeen ja minusta liikaakin. Mikä loma se sellainen on, jos palkataan opettaja mukaan ja vuokrataan harjoittelutila?

Amyn puoliso Jed on amerikkalainen ja mielestäni täysin tossun alla. Välillä lukiessa ajattelin, että sano nyt ihmeessä joskus kunnolla vastaan tai miksi ihmeessä suostut taas tuohonkin... En voi ymmärtää. He ovat siis monikulttuurinen perhe, mutta Amy pitää monia länsmaisia asioita vaarallisena tai sopimattoma. Hän käyttää käsitteitä kiinalaiset äidit ja länsimaiset äidit. Jossain vaiheessa se rupesi ärsyttämään niin kuin välillä koko kirja, mutta ärtymykseni johtui lähinnä siitä, että en kerta kaikkiaan  kestäisi hänen kaltaistaan ihmistä äitinäni. Halusin kuitenkin koko ajan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Useammin kuin kerran lukiessani ajattelin, että onneksi kirjoittaja ei ole äitini. Minulle on kyllä opetettu mitä ovat hyvät tavat ja mielestäni asetettu selvät säännöt ja rajat, mutta minulle ei ole koskaan kiljuttu, uhkailtu ja raivottu eikä minua ole verrattu vanhempaan sisareeni ainakaan julkisesti ja loukkaavasti. Minua suretti se, että kirjoittaja olisi halunnut lastensa olevan samanlaisia.Vanhempi lapsi Sophia alistui aina helpommin määräyksiin kun nuorempi Lulu kapinoi. Välillä tuli tunne, että kirjoittaja pitää Sophiasta enemmän, koska hän käyttäytyy kuten kiinalaisen lapsen kuuluu. Kiinalaisessa kasvatuksessa avoin vertailu ja julmakin arvostelu on ihan normaali tapa, koska se lisää ihmisen ponnistelua ja valmentaa elämää varten. Oli miten oli, niin minua se inhotti.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja herätti paljon tunteita. Ensin ajattelin, että tämähän on hauska kun luin mielestäni, jonkun hauskan kohdan, mutta mitä pidemmälle luin niin ajattelin ennemmin, että ei voi olla totta tai hullu ämmä!

Minulla ei tätä kirjoittaessani ole omia lapsia. Ehkä suhtautumiseni olisi toinen, jos minulla olisi. Länsimaisessa ja kiinalaisessa kasvatuksessa on varmasti molemmissa hyviä puolia, mutta kannatan jotain näiden väliltä. Kaikesta huolimatta, jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa niin suosittelen lämpimästi.